Tarinoita ja turinoita iloisesta trokarista epätoivoiseen huumekuriiriin

camera-711040_1920Salakuljetus aiheena on löytänyt tiensä myös kulttuuriteoksiin kuten elokuviin, radiokuunnelmiin, lauluihin, sarjakuviin, näytelmiin ja romaaneihin sekä muistelmiin. Salakuljetettavana ovat niin kahvi, huumeet, ihmiset kuin eläimetkin. Suomessa useimmat kulttuuriteokset kuten kirjat ja näytelmät ovat lähinnä virinneet kieltolainaikaisista pirtun salakuljettajista, joista yksi tunnetuimmista oli Algoth Niska, josta on syntynyt monia tarinoita. Nykypäivänsalakuljetusta käsitellään lähinnä rikosromaaneissa, joissa kaupataan huumeita, aseita ja ihmisiä. Salakuljetusaihetta on käsitelty niin huumorin kuin sen vaatiman vakavuuden kautta.

Yksi tunnetuimpia salakuljettajista kertovia lauluja on Junnu Vainion Vanha salakuljettaja Laitinen. Salakuljetusaiheiset laulut ovat unohtuneet ajan saatossa, vaikka kieltolaki synnytti paljon esimerkiksi kupletteja, joissa esille nousivat salakuljettajat ja heidän toimittamansa iloliemet. Kieltolakiaikaan sijoittuvia salakuljetuselokuvia ovat muun muassa draamat VMV 6 (1936) ja Varsovan laulu (1953) sekä komedia Pirtua, pirtua (1991), jonka pohjalta on tehty myös näytelmä. Kirjoista mainittakoon Joni Skiftesvikin Pirtukuningas (1993), josta siitäkin on tehty näytelmä, sekä Taavi Kilven Pirtusaarron särkijät (2010), joka on koottu hänen vuonna 1975 Uudenkaupungin Sanomissa julkaisemista trokausaiheisista kirjoituksista.

Myös pula-aika on synnyttänyt omat kulttuuriteoksensa. Suomen salakuljetuksen vilkkaimpia rajoja oleva Tornionjokilaakso varsinkin kuhisee näitä tarinoita, joista yksi on Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun opiskelijoiden vuonna 2013 tekemä lyhytelokuva Ylitys. Se on komedia suomalaisperheen salakuljetusmatkasta Ruotsiin 1970-luvulla. Tarinan ohjaa, nuori keminmaalainen Juho Tuovila toteaa Väylän pyörre -nettisivuston tekemässä haastattelussa: ”Ylitys ottaa ehkä useitakin taiteellisia vapauksia revitellessään aiheella, sillä ilmiö (salakuljetus) on lähes huvittava minun ikäpolvelleni. Mutta jos tarkemmin asiaa ajattelee, huomaa, ettei se ole mihinkään kadonnut, vain tuotteet ovat muuttuneet. Nykyisin suosittu tuote on nuuska.”

Salakuljetustarinoita on kerätty myös kansien väliin elämänkertoina ja kokoelmina. Anja Tikkasen on koonnut länsirajan asukkaiden haastatteluistaan novellikokoelman Lapin miljoonarannat (1985), jossa kerrotaan letkeitä tarinoita Pohjois-Suomen ja Ruotsin välisestä salakuljetuksesta vuosisadan alusta 1960-luvun lopulle saakka. Pula-ajan salakuljetuksesta voi lukea myös Bengt Pohjasen hauskasta kirjasta Jopparikuninkaan poika (2006). Sodan jälkeisenä pula-aikana ei salakuljettaminen jäänyt vain tavaroihin. Tapio Koivukarin tositapahtumiin perustava romaani Meren yli, kiven sisään (2013) on tarina miehestä, joka sotien jälkeen 1940-luvulla salakuljetti Ruotsiin inkeriläisiä pakolaisia, jotka pelkäsivät joutumista takaisin Neuvostoliittoon.

Salakuljetukseen liittyy aina rikollisuutta, joten aihe ei synnytä vain hauskoja tarinoita. Nykypäivänä salakuljetus tulee useimmiten esille rikoselokuvissa ja -kirjoissa. Salakuljetusta teemaa sivutaan monissa elokuvissa, kuten kotimaisessa nuortenelokuvassa Sairaan kaunis maailma (1997), joka kertoo suomalaisten nuorten huumeiden käytöstä. Elokuvassa kaverukset Papu ja Ippe ovat velkaa huumediilerille, joten velkojensa kuittaamiseksi he hakevat Tukholmasta huumelastin Suomeen. Esko Laulajaisen rikosromaanissa Paskaluottimon paroni (2014) nousee esille se tosi asia, että Suomi on ihmiskaupan ja salakuljetuksen kauttakulku maa. Inariin sijoittuvassa rikostarinassa selviää, miten ammattirikolliset ovat alkaneet käyttää Pohjoisen syrjäisiä jokivarsia huumeiden ja ihmiskaupan salakuljetusreittinä sekä väliaikaisena varastointipaikkana idästä länteen.

Muita salakuljetusta käsitteleviä elokuvia ovat muun muassa romanttinen komedia Hän tuli Ikkunasta (1952), jossa salakuljetetaan timantteja. Musiikilla höystetty kepeä jännityselokuva Salakuljettajan laulu (1952), joka kritisoi säännöstelyä, mutta joka samalla halusi vaikuttaa siihen, etteivät suomalaiset omilla toimillaan tukisi rikollisuutta. Miljoonaliiga(1968) on kuvaus oman aikansa salakuljetusliigasta. Minä ja Morrison (2001) edustaa nykyaikaista synkempää kuvaa salakuljetuksesta. Kirjallisuudesta mainittakoon vielä Ilkka Remeksen Pyörre (2008) sekä Matti Röngän suositut Viktor Kärppä -dekkarit, joiden pohjalta on tehty myös televisiosarja Tappajan näköinen mies, ja josta on myös tekeillä kokoillan elokuva. Ja jos tänä kesänä haluaa nähdä salakuljettajia teatterilavalla voi Varsinais-Suomessa suunnata Paimion kesäteatteriin, jossa esitetään Pekka Saariston kirjoittama ja ohjaama Pirtua, pirtua, tai Teijolla, jossa esitetään musiikkinäytelmä Pirturanta.

Aiemmin mainittu Algoth Niska (1888-1954) oli yksi Suomen tunnetuimmista salakuljettajista. Hänestä on tehty lukuisia kirjoja kuten Kari Kallosen kirjoittama Salakuljettajien kuningas (2014) sekä tv-ohjelmia. Onpa hänen mukaansa nimetty ravintoloitakin muun muassa ravintola Niska Turussa. Niska kirjoitti itsestään kaksi kirjaa: Mina äventyr / Salakuljetus (1931) sekä Yli vihreän linjan (1954), jossa hän kertoo olleensa ihmistensalakuljettaja. Niska nimittäin auttoi juutalaisia pakenemaan salakuljettamalla heitä pois Natsi-Saksasta. Niska on inspiroinut myös laulajia ja lauluntekijöitä. Esimerkiksi Niskan pojanpoika Ilkka Lipsanen eli ”Danny” teki laulun Seikkailija (1975) isoisänsä kunniaksi.

Salakuljetus aihe on inspiroinut myös koomikoita. Tässä vielä loppukevennykseksi Studio julmahuvin (1998) Karjalan salakuljetus -sketsi.

(Kuva: Pixabay)


Salakuljettajien matkassa kulttuurin laineilla ja lehdillä

Kulttuurimatkailijat salakuljettajien jalanjäljillä

Advertisements