Tapulikaupunkeja ja salaisia tullitariffeja
Oli vuosi 1636, kun Ruotsin valtionkansleri Axel Oxenstierna pyrki rakentamaan Ruotsista suurvaltaa. Kerätessään varoja hankkeensa toteuttamiseen hän kehitti keskiaikaista perinnettä, jonka mukaan kaupunkiin tulevilta kauppiailta perittiin veroa kaupungin porteilla myyntiin tulevasta tavarasta. Oxenstiernan johdolla nimitettiin tapulikaupunkeja, joilla oli oikeus käydä ulkomaankauppaa. Tätä veroa alettiin kutsua pikkutulliksi ja se sai rinnalleen meritullin sekä maatullin, joilla valvottiin maan rajat ylittävää kauppaa.
Vallan vaihtuessa Ruotsilta Venäjälle Suomen tulli perustettiin virallisesti 18. helmikuuta 1812, jolloin Suomen ja Venäjän välille jäi tulliraja. Salakuljetus kuitenkin kukoisti sodan jälkeisen laman aikana. Rommi ja paloviina kulkivat salkuljettajien mukana Venäjältä Suomeen tuontikiellosta huolimatta. Ensimmäinen kieltolaki kielsi myös kotipolton. Kiellon arveltiin parantavan valtion verotuloja merkittävästi ja sodan jälkeisen talouden elpymisessä.
1800-luvulla rajoja ja salakuljetusta valvotiin pääosin hevosella ja jalkaisin. Tullivirkailijoiden apuna toimivat sotilaat ja viskaalit, jotka suojelivat tullimiehiä toisinaan kohdatulta vihalta. Viskaalin virka oli monisyinen, eikä sen toimintaa tai velvollisuuksia säätelevää ohjeistusta ollut määritelty kovinkaan tarkoin. Vaatuuta viskaaleilla sen sijaan oli, sillä he toimivat tulliasemien päälliköinä.
Ajan salakuljetuksen hittituotteita olivat mm. tupakka, villa ja kankaat rommin ja paloviinan lisäksi. Tulli puolestaan kehitti keinoja valvonnan tehostamiseksi. 1800-luvun puolen välin paikkeilla salakuljetus oli niin runsasta, että katsottiin parhaaksi neuvotella salainen tullitariffi. Ne, jotka tariffista tiesivät, saivat käydä kauppaa rajan yli matalammalla verolla. Muuten tavaran kulkemista pyrittiin valvomaan leimauspakolla ja samoihin aikoihin syntyi myös tullin laboratorio, jotta tavaroita osattiin verottaa oikean prosentin mukaan. Tällöin piti määrittää esimerkiksi, oliko kyseessä voi vai margariini, joita verotettiin eri hintaluokalla. Leimauspakko puolestaan tarkoitti, että jokainen rajan ylittävä säkki ja laatikko leimattiin. Kauppiaiden varastoihin tehtiin tarkastuksia, joissa etsittiin leimaamatonta tavaraa. Jos sellaista löytyi, sai automaattisesti syytteen salakuljetuksesta.
Pakkahuoneet olivat paikkoja, joissa tavaroista käytiin maksamassa verot. Ensimmäisiä junaratoja hyödynnettiin passittamalla tavara lukollisissa tullin vaunuissa mahdollisimman lähelle myyntikaupunkia, joiden pakkahuoneissa laskettiin maksettavat verot. Passitus katsottiin onnistuneeksi, kun lukot palautettiin seuraavalla junalla takaisin lähtöpaikkaan. Tavaran valvonnan lisäksi tullin toimenkuvaan kuului 1800-luvulla maahantulevien ihmisten valvonta. Esimerkiksi laivan pysähtyessä tullilipun tai viimeistään kanuunan merkkiin merimiesten terveystodistukset tarkastettiin ennen kuin heidät päästettiin rajan yli. Etenkin 1830-luvulla pyrittiin ehkäisemään koleran leviämistä, jolloin asiakirjat ojennettiin tullimiehen kepin nokkaan metallisäiliössä. Ne upotettiin ensin suolaveteen ja etikkaan, jonka jälkeen niitä pidettiin vielä savussa, jotta basilit kuolisivat.
(Kuva: Pixabay)
Tupakkaa bensatankissa – tulli 1900-luvun muutoksen pyörteissä